Raotan silmiä. Tiedostan olevani unen ja valveen rajamailla. Herääminen ei tunnu vielä oikein hyvältä ajatukselta, mutta uneen takaisin vaipumista estää vilunväreet - ikään kuin peiton alle olisi yöllä päässyt pohjantuuli ulkoa värjöttelemästä. Lähmäisen puhelinta niin, että näyttö ilmoittaa hetken numerot, 7:32. Reilun vartin päästä alkaisi OnePlussan digilintuset livertämään, joten yritän vetää tuplapeittoa korviin ja saada vielä hetkisen unta.

Näin tapahtuu, mutta voih, kuinka sangen joutuisasti kuluukaan 18 minuuttia aamu-unessa. Tarjoan silmille valkoista valoa, ja tarkastan samalla säätilan. 25 astetta. Pakkasta. Tulee mieleen muutama päivä viime kesältä, kun asteita oli 55 enemmän. Se on absurdi ajatus, enkä voi täysin käsittää sitä, että muutaman kuukauden päästä olisi taas kesä. Siirryn uutisvahtiin. "614 uutta tartuntaa. Laumasuoja saavutetaan nykyisellä rokotustahdilla Suomessa 28.6.2022. THL ehdottaa ravintoloiden sulkua." Ai mitä, ettäkö ravintoloissa ne virukset tarttuu, eikä vain teattereissa ja museoissa? No huh huh! Onneksi sentään pääsee hakemaan vaaran tunnetta vielä kauppakeskuksista ja Sorsapuiston viikonloppujäältä. Huokaisen ja varistan kyynisyyden siemenet pikku päästäni sen seurauksena voimaantuen niin, että jaksan kömpäistä aamupalan laittoon.

Valmistan itselleni hyväksi todetun aterian, jonka syön puiselta pöydältä kuunnellen ja katsellen himmeän verhon läpi kadulla ohi hurahtavia autoja. Kuka menossa töihin, kuka aamuladulle, kuka tekemään jotain muuta tehtävää, mihin heitä pyydetty, kysytty, tarvittu. Tai ehkä he ovat itse päättäneet tehdä tänään jotain heti aamusta. Jätän kahvit juomatta. Kaadan vasta porisseen Kulta Katriinan termospulloon ja pakkaan sen rinkkaan. Laitan rinkkaan myös pari pilkkiä, puukon, kairan ja retki-istuimen. Muutamat kerrokset vaatteita niskaan, ja niin olen valmis lähtemään lähijärven jäälle kysymään Ahdilta antimia.

Aamu on toden totta hyinen, mutta samalla täynnä rauhaa ja etten sanoisi - taikaa. Mietin, että mikä siunaus asua ihan järven vieressä, mihin pystyy kävelemään viidessä minuutissa. Astelen alas mäkeä puutalojen välistä. Kaikki mukavan kotoisan näköisiä. Elääpä aikaa ennen sähkölämmitystä. Pilkkoa tämmöisellä säällä pihalla klapeja ja sopia kipinävuoroja oman perheen tai yhteisön kanssa huopiin ja villaan vuoraantuneena. Yksineläjälle varmasti vielä haastavampaa. Lämmitysjärjestelmien kehittäjille ja - tekijöille nöyrä hatunnosto. Juuri Aamulehdestä luin, että muun muassa sähköasentajista ja rakennustyöntekijöistä alkaa olla huutava pula. Olisikohan siellä tarvetta kulttuurialan kaiffarille... Siellä ei taideta niin kovin arvostaa tietoa ihmisen laulamisen anatomiasta, säestystaitoja tai kykyä muistaa samanaikaisesti useita reittejä näyttämöllä. Tosin, jos nyt aloittaisin opiskelemaan, kuinka kova tekijä olisinkaan viiden tai kymmenen vuoden päästä. Niinhän se menee, kuka se muka on seppä syntyessään! Miellyttävästi jalkaa maasta eristävät vaelluskengät käyvät narskuen saumattomasti maalta jään päälle.

Lähden tepastelemaan tallattua, helppokulkuista polkua kohti lähellä olevaa saarta. Jäällä on hiljaista. Kaukana kilometrien päässä järven länsipuolella näkyy ihmisen näköinen hahmo, joka ilmeisesti vetää jotain perässään, ahkiota ehkä. Läheinen saari näyttää uinuvalta, tai hylätyltä. Eilen auringon ollessa korkeimmillaan saaren ympärys kuhisi ulkoilevaa väkeä. Jotkut viihtyivät pidempäänkin rantakalliolle sytytetyn nuotion lämmössä. Joku hiihti, toinen käveli koiran kanssa, kolmas nautti täysin palkein pulkan kyydistä. Monta ihmistä ja tarinaa, jotka yhtyivät jollain tapaa, ainakin sivullisesti tuon pienen saaren edustalla. Nyt nämä ihmiset olivat muualla, ja jalkojen alla narahtelivat jääkerrokset muistutuksena siitä, että mahdollisuus astella veden päällä olisi hyvin tilapäistä. Harvinaista herkkua siis. Hmm... Ovatkohan teatterit auenneet, kun nämä jäät ovat taas juoksevaa vettä? Vai onkohan ne edelleen yhtä autioita vailla ihmisiä ja tarinoita kuin tämä saari juuri nyt? Kun ei voi tietää.

Lähden suuntaamaan kohti vastarantaa jättäen saaren hetkeksi selkäni taakse. Aurinko yrittää sitkeästi läpäistä pilvimassaa, mutta pysyttelee siluettina. Jostain syystä päässä soi: "Tulet peittivät Tampereen ja tykit jatkoivat taas jylinäänsä..." Viitaa Konnun sävelin. Tajusin sen olevan yhden lauluoppilaani hiljattain laulama kappale. Onneksi sain nähdä tuon musikaalin muutamia vuosia sitten. Se oli niin hieno. Hyvät musiikit ja tarina. Tunnen, että tässä voisi olla paikka. Lasken rinkan alas ja avaan sen. Liitän kylmin sormin kairan osat yhteen ja alan kaivaa juoksevaa vettä esiin. Raikasta jääsohjoa pulppuaa kenkieni viereen. Haen rinkasta kauhan, pilkin ja rasiallisen kärpäsentoukkia. Niin... nuo kaloille niin mieluisat toukka-parat. Mitähän Ahti haluaisi tänään kuulla? Ehkäpä palan jotain musikaalia? Tai kenties joku tango tai iskelmä? Milloin olet Ahti kuullut räppiä viimeksi? Ahti vastasi:

"Olisin hyvin kiitollinen, jos olisit hiljaa. Kuulen tänne asti ajatuksesi puhumattakaan noista Pispalaan ja vapaussotaan liittyvistä rallatuksista. Ole poika tyyni vaan. Kunhan viet itsesi ja siimasi täältä pois virkistyneenä ilman, että täytyy noita sun paksuja tossuja tuolta pohjasta noukkia." Istahdin retkituolille ja heilautin kättä sovinnon merkiksi. Siinä olin. Osa jotain suurta.